Luettua: Sijoiltaan menneet – Kulutuksen häätämä elämä

Siemenpuu-säätiön neljännessä teemajulkaisussa Sijoiltaan menneet – Kulutuksen häätämä elämä (Into 2012) pureudutaan kestämättömän kulutuksemme harvemmin esille tuotuihin lieveilmiöihin: maananastuksiin ja häätöihin. Kati Pietarisen toimittama silmiä avaava artikkelikokoelma käsittelee monipuolisesti ruuan-, tavaran- ja energiantuotannon haittavaikutuksia kytkemällä globaalit markkinat ja poliittiset rakenteet luontevasti paikallistason ympäristö- ja ihmisoikeusongelmiin. Pelkkää maailmantuskaa ei kuitenkaan ole luvassa, sillä kirjassa tarkastellaan myös kestävämpiä vaihtoehtoja ja kansalaisvastarintaa. Kirja on upean kuvituksensa sekä onnistuneen taitto- ja toimitustyön ansiosta helposti lähestyttävä ja toimiva kokonaisuus, ja tekstien sisällöt ovat pääosin hyvin ymmärrettävissä ilman sen kummempia taustatietoja maailmantalouden ja -politiikan kiemuroista.

Tärkeää aihetta käsitellään kahdentoista yksityiskohtaisemman tapauskertomuksen ja neljän analyyttisen tausta-artikkelin kautta. Tapauksia on kerätty Senegalista Thaimaahan ja Uruguaysta Lappiin, ja siinä missä jotkut omakohtaiset häätökokemukset tuovat tuskan ja epävarmuuden aivan lukijan iholle, mukana on myös rohkaisevia kertomuksia ruohonjuuritason kansalaisliikkeiden voitoista ja inspiroivia esimerkkejä kestävämmistä tavoista elää. Aiheet vaihtelevat laajalti, ja mukaan mahtuu niin ryöstökalastusta, hiilivoimaloita ja palmuöljyplantaaseja kuin poronhoitoa, permakulttuuria ja korttelisuutareitakin.

Erityinen fokus kirjassa on alkuperäiskansojen oikeuksissa ja perinteisissä elinkeinoissa. Hyvin erilaisista taustoista tulevien ihmisten henkilökohtaiset kertomukset muodostavat kirjavan ja avartavan kulttuurisen tilkkutäkin, joka pakottaa miettimään omia tottumuksiamme, uskomuksiamme ja elämän edellytyksiä. Kirjoittajien näinkin erilaiset taustat huomioonottaen pientä epätasaisuutta lienee mahdotonta välttää, mutta se ei suinkaan häiritse kokonaisuutta.

Kuten sanottua, ilmiöiden syitä pohditaan laajalti, ja erilaisia ratkaisujakin esitellään ilahduttavassa määrin, mutten voinut välttyä siltä voimattomuuden tunteelta, joka nousee aina esiin, kun miettii oikeasti lähes koko planeetan kokoisia ongelmia. Vanhan korjaaminen uuden ostamisen sijaan, oman ruokansa viljeleminen itse ja ruohonjuuritason kansalaisaktivismi omassa yhteisössä ovat kaikki askelia parempaan suuntaan ja siten ehdottoman suositeltavia asioita, mutta tietoisuus siitä, että mikään näistä ei pysäytä Monsanton maailmanvalloitusta tai elvytä kalakantoja istuu tiukasti takaraivossa. Pitää kuitenkin muistaa, ettei kirja tietenkään yritäkään ratkaista kaikkia maailman ongelmia, vaan tuoda esille huolella kätkettyjä yhteyksiä meidän kulutuksemme ja erityisesti globaalissa Etelässä käytävien arjen kamppailujen välillä, ja siinä se onnistuu hyvin. Selvää on, ettei näihin ongelmiin ole kovin helppoja ratkaisuja olemassakaan. Vaikka kysymys on otsikonkin mukaisesti kulutuksesta, pohdinnat vievät ilahduttavasti myös kuluttajuuden tuolle puolen, ja näin kulutuskeskustelua usein vaivaavalta suhteettomalta yksilöiden syyllistämiseltä vältytään.

Yksi keskeinen ja vielä kenties jotenkin demokratian ulottuvilla oleva rakenne nousee kuitenkin esiin hyvin erilaisissa yhteyksissä: EU:n yhteinen maatalouspolitiikka. Mutkikkaaseen pykäläviidakkoon ei tässä teoksessa tietenkään sukelleta, mutta sen ongelmallisia seurauksia kuvataan niin Suomessa kuin Senegalissakin. On oikein hyvä, eikä itse asiassa ollenkaan yllättävää, että sitä nostetaan esille myös Sijoiltaan menneissä, sillä tuntuu, ettei siitä puhuta läheskään tarpeeksi. Kirjasta käy hyvin ilmi, että tästä monisyisestä byrokraattisesta jättiläisestä sikiää huomattava määrä niitä ongelmia, joita vastaan muun muassa Maan ystävät ympäri maailmaa koittavat kamppailla. Viime aikoina asiaa on pitänyt Suomea myöten esillä mm. Good Food March -liike, ja suosittelen aiheesta kiinnostuneille myös varsin samanlaisen lähestymistavan valinnutta mainiota itävaltalaisdokumenttia We Feed the World (2005).

Vielä viimeisenä huomiona sanoisin, että pitkän linjan vegaanin artikkelit poronhoidosta ja afrikkalaisista kalastajista saavat toden teolla miettimään. Länsimaisissa yliopistokaupungeissa on haasteineenkin huomattavasti helpompaa elää vegaanisesti, kuin Länsi-Afrikan rannikolla, pikkuisista saarivaltioista tai Grönlannista puhumattakaan. Yleensä olen ajatellut kunkin toimivan omista lähtökohdistaan käsin ja pitäytynyt ottamasta kummempaa kantaa kalastajakansojen etiikkaan, mutta eläinten syömisen itsestäänselvyys monissa tämänkin kirjan artikkeleissa sai taas miettimään asiaa. Eläinoikeusnäkökulmasta on vaikea perustella itselleen “kestävän” pienkalastuksen puolustamista, joka näyttäytyy lähinnä lajienvälisen riiston sallimisena yksille ihmisille toisten sijaan, riiston kohteen pysyessä samana. Jos perinteillä ei kerran voida oikeuttaa orjuutta, kuolemanrangaistusta tai turkistarhausta, niin mikä kalojen tappamisessa ruuaksi tai porojen omistamisessa sitten on niin erilaista? Siinä missä kaukaisten alkuperäiskansojen toiseutta koitetaan ahkerasti hälventää, eläinten toiseutta ei haasteta. Ajatukset ajautuvat myös laajempiin ympäristöeettisiin pohdiskeluihin populaation ja yksilön suhteista, mutta ne karkaavat jo kauas tämän tekstin raameista. Yhtäkaikki elämänmakuiset artikkelit erilaisten kulttuurien arjesta ovat paikallaan kaikille ns. todellisuudesta vieraantumisen asteesta riippumatta.

Sijoiltaan menneet on kaikenkaikkiaan oikein onnistunut, taiten toteutettu ja ajatuksia herättävä teos hyvin tärkeistä aiheista. Suosittelen sitä lämpimästi oikeastaan kaikille tämän blogin lukijoille, ja teemoihin ja artikkeleihin jakautuvan muotonsa puolesta se soveltuisi varmasti hyvin myös lukupiirin aineistoksi. Häädetyistä kansoista ja yhteisöistä kertovat puistattavat tarinat, välähdykset solidaarisemmasta ja kestävämmästä maailmasta sekä asiantuntevat analyysit ongelmien taustoista tasapainottavat toisiaan hyvin ja valottavat ongelmia monella eri tasolla. Hyvin valitut, kauniit valokuvat ja visuaalinen ilme yleensäkin ansaitsevat vielä yhden erityiskiitoksen.


Angi Mauranen

Kiitokset Siemenpuu-säätiölle sidosryhmäkappaleesta. Maan ystävät on yksi säätiön perustajajäsenistä.

(Artikkeli julkaistu ensimmäisen kerran 28.1.2013)