Kokemuksia ranskalaisilta ympäristömessuilta

Maan ystävien aktiivi Angi Mauranen viettää välivuotta Ranskassa ja on tutustunut siellä paikallisiin Maan ystäviin. Angi raportoi kokemuksistaan tässä blogissa.

Lyonissa on järjestetty jo yli kahtenakymmenenä peräkkäisenä keväänä Salon Primevère -nimiset maailmanparannusmessut, eräänlaiset ranskalaisten aktivistien kokoontumisajot. Yhden viikonlopun ajaksi valtavaan messuhalliin kokoontuu sadoittain kansalaisliikkeitä, järjestöjä ja pienyrityksiä esittäytymään, rekrytoimaan vapaaehtoisia, keräämään nimiä vetoomuksiin, järjestämään seminaareja ja työpajoja sekä sekoittamaan ihmisten päitä. Nämä messut ovat pysyneet verrattain uskollisina aktivistijuurilleen, mutta tiettyä kaupallisuuden tunnetta on vaikea välttää, informaatioähkystä puhumattakaan.

Osallistuin Primevèreen pääasiassa päivystämällä Amis de la Terren (AT) pöydällä, missä kävijöitä riitti mukavasti pitkin viikonloppua. Pöydänpidon lisäksi pyöritimme myös valtavaa “lautapeliä”, jossa lapset muuttuivat itse omiksi pelinappuloikseen ja oppivat samalla paljon luonnon monimuotoisuudesta. Kiinnostavin kontribuutiomme oli kenties kuitenkin järjestämämme konferenssi – tai suomeksi lähinnä luento – johon AT lähetti yhden työntekijöistään kertomaan monikansallisten ranskalaisyritysten kyseenalaisista edesottamuksista maailmalla. Halliin pystytetyn teltan satakunta istumapaikkaa olivat koko lailla täynnä, vaikka samaan aikaan vastaavissa teltoissa ympäri hallia oli käynnissä ties kuinka monta muutakin kiintoisaa tilaisuutta.

Paikallisryhmämme aktiiveja pitämässä Amis de la Terren pöytää Primevèressä.

Kertomukset ranskalaisfirmojen likaisista tempuista olivat monilta osin tuttuja ennestään, mutta yhtäkaikki varsin järkyttävää kuultavaa. Kaikkia Ranskan rajat ylittäviä yrityksiä on toki vaikea niputtaa yhteen, mutta etenkin vähänkin isompia tuntuisi yhdistävän joukko tyypillisiä toimintatapoja. Kärjistettynä ne menevät suunnilleen näin: teetä työ siellä, missä työvoima on halvinta, sääntely vähäisintä ja lahjominen helpointa sekä kierrätä voitot emoyhtiön osakkaille veroparatiisien kautta. Jokia voi padota, fossiileja louhia ja porata sekä sademetsät muuttaa plantaaseiksi paikallisväestöstä juuri piittaamatta. Parhaimmillaan näille toimille voi saada vielä rahoituksen jonkin sopivan ranskalaispankin kehitys- tai ilmastorahastosta.

Tätä prosessia helpottavat huomattavasti Ranskan lainsäädäntö sekä kansainvälisen sääntelyn puute, ja oman, ahdistavan lukunsa ansaitsisi myös siirtomaavallan perintö. Kolonialismi kuuluu ehdottomasti paitsi historian, myös nykypäivän yhteiskuntaopin ja maantiedon tunneille, ja ranskalaiset ovat vuosisatojen saatossa oppineet sen mestareiksi. Tänä päivänä sitä on usein helpompaa ja huomaamattomampaa toteuttaa yritysten kautta edellämainittua menetelmää soveltaen, mutta toisinaan Ranskan hallitus lähettää sotilaita kauemmaksikin turvaamaan luonnonvarojen saantia. Ei liene sattumaa, että valtionyhtiö Areva on iskenyt silmänsä Malin tienoon uraaniesiintymiin, vaikka useimmissa uutisissa yhteyttä ei juuri tuotu esiin.

Ranskan lainsäädännön kontribuutio näkyy selkeimmin pykälissä, joiden mukaan ranskalainen emoyhtiö ei ole vastuussa ulkomailla toimivien tytäryhtiöidensä väärinkäytöksistä, mutta voi nostaa niiden tuottamat voitot konsernin ylimmälle tasolle Ranskaan. Esimerkiksi fossiilijätti Total – maailman neljänneksitoista suurin yritys – voi rauhassa teettää likaisen työn edellämainitun kaavan mukaan päämajansa suojista ja maksaa joka vuosi miljardeittain osinkoja länsimaisille omistajilleen. Pelko vastuuseen joutumisesta on varsin olematon, jos öljyt ja kaasut porataan Etelän maissa, joiden korruptoituneet eliitit ja tyypillisesti heikko lainsäädäntö eivät suojele ympäristöä ja kansalaisia juuri miltään, mikä tuottaa rahaa. Total on kunnostautunut viime aikoina esimerkiksi liuskekaasun poraamisessa Etelä-Amerikassa, kun Ranskassa kyseinen toiminta on kielletty lailla (jossa siinäkin tosin on porsaanreikiä). Laki siis suojelee ranskalaisten ahneudelta lähinnä toisia ranskalaisia, muttei ketään muuta.

Kansainvälisen tason valvontainstrumentit, joita kylläkin on olemassa jokunen, taas ovat hampaattomuudessaan lähinnä viherpesun välineitä. Esimerkiksi YK:n ja OECD:n vastuullisuussitoumukset perustuvat vapaaehtoisuuteen, eikä niiden rikkomisesta tule juridisia seuraamuksia, vaan vähän negatiivista julkisuutta ja pahimmillaan karkotus kerhosta. OECD:n sopimus on sitovinaan maita pitämään huolta yritystensä vastuullisuudesta, mutta vaikutukset näyttävät laihanlaisilta. YK:llekin voi tästä huolimatta toki tehdä valituksen, ja juuri näin Maan ystävät kumppaneineen toimikin saadakseen Stora Enson vastuuseen ihmisoikeusrikkomuksistaan Kiinassa.

Konferenssi monikansallisten yritysten väärinkäytöksistä.

AT:n konferenssin lisäksi ohjelmaan mahtui myös mm. keskustelutilaisuus aloittelevien pienviljelijöiden solidaarisista rahoitusmenetelmistä ja tietotekniikkakriittisen kirjailijan luento tuoreesta teoksestaan. Etenkin jälkimmäinen oli sikäli virkistävä, etten ollut lähtökohtaisesti samaa mieltä kirjailijan kanssa, vaan yleensä suhtaudun jokseenkin optimistisesti esimerkiksi Internetin suomiin maailmanparannusmahdollisuuksiin. Luento antoi kuitenkin paljon ajattelemisen aihetta, ei pelkästään kritisoidessaan elektroniikkateollisuuden loputonta kasvuhybristä tai levottoman ruudun vieraannuttavaa vaikutusta, vaan myös tarkastellessaan nettiaktivismin roolia suhteessa ruumiillisempaan toimintaan. Se sai minut kyseenalaistamaan omia toimintamallejani, ja muistutti taas siitä, että ruuduntakaisen maailman lisäksi myös ikkunantakaisessa kaupungissa riittää työtä.

Tässä sitä nyt kuitenkin taas istutaan koneen ääressä ja kirjoitetaan blogiin. Onneksi Maan ystävissä pääsee tarttumaan näppäimistön vastapainoksi vähän väliä myös lapioon, kameraan, megafoniin tai paistinlastaan. Primevèren lomassa ehdin piipahtaa myös Pariisissa, jossa sain käteeni jotakin niinkin eksoottista kuin toisen käden, mutta siitä lisää seuraavassa tekstissä.

Angi Mauranen